Mitä sinä tekisit, jos et olisi epävarma?

 

Avauduin nuoruuden rakkaudelleni epävarmuuksistani viime keväänä lauantaiaamun brunssilla pitkän jälleennäkemisen jälkeen. ”No ei ne epävarmuudet ainakaan päälle päin näy”, hän totesi. ”Mitähän säkin olisit saanut aikaan, jos sä et olis epävarma?” hän jo vähän virnuili.

 

Jäin miettimään itsekin, mitä kaikkea olisin tehnyt, jos en olisi ollut epävarma. Mitä me kaikki tekisimme, jos emme olisi epävarmoja?

 

Pohdintaan saanemme vastauksia myös presidentti Kekkoselta ja antiikin supertähdeltä Thukydideeltä…

 

Rohkeus on treenikysymys

 

Rohkeus – kuten lihastenkin kasvattaminen – on treenikysymys. Kukaan ei lähtökohtaisesti synny rohkeana, vaan itseään pitää kehittää ja haastaa. Omien epävarmuuksien yli pääsee askel kerrallaan. Mukavuusalueen ulkopuolelle heittäytyminen tasaisin väliajoin tekee yleensä hyvää itse kullekin.

 

Itsevarmuuden sanotaan olevan seksikästä. Tämäkin asia on kovin kontekstisidonnaista ja voi peilautua monella tavalla eri ympäristöissä. Ihminen voi kokea itsevarmuutta tai epävarmuutta eri elämänsä osa-alueilla. Joku on itsevarma työssään, toinen taas ystäväpiirissään tai parisuhteessaan. Uskon, että meillä kaikilla on jokin asia, jossa koemme epävarmuutta.

 

 

Rakkausasioissa kaikki ovat epävarmoja

 

Kiehtovinta minusta on ollut huomata, kuinka rakkausasioissa kaikki ovat epävarmoja. Vaikka meillä olisi kuinka paljon valtaa, rahaa, älykkyyttä tai ulkonäköä, uskon, että kaikki ovat rakkauden edessä epävarmoja.

 

Vaikka olisimme presidenttejä tai muita suurmiehiä tai -naisia, meidänkin sydän tykyttäisi. Presidentti Kekkosen uutukaisesta lemmenkirjastakin olemme voineet lukea, kuinka tasavallan presidenttikin oli epävarma tunnustaessaan rakkautta. ”Kyllä minä tietäisin, miten eläisin, jos saisin elää miten tahtoisin, mutta kun olen suuri raukka ja paska”, Kekkonen toteaa.

Mikä rakkauden tunnustamisessa sitten niin pelottaa? Se, että vastapuoli ei koekaan samoin. Se, että joku torjuu meidät. Se, että egomme kokee kovan kolauksen, kun paljastamme oikeat tunteemme. Se, että voimme olla niin hauras ja alasti jonkun toisen edessä. Se, että sydämeen oikein fyysisesti sattuu?

 

Kuitenkin usein (jos ei aina?) – aika parantaa haavat.

 

 

Mikä on pahinta, mitä meille voi tapahtua?

 

Yleensä meitä kaduttavat elämässä enemmän tekemättä tai sanomatta jääneet asiat kuin tehdyt tai sanotut asiat. Elämästä jää paljon elämättä ja tekemättä sen vuoksi, että blokkaa ulos itseltään asioita. Ei uskalla – ehkä vaan siksi, koska tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas.

 

Saatamme kuvitella, että ympäröivä yhteiskunta, omat vanhemmat tai oma puoliso asettavat meille toiveita, joiden mukaan tulisi elää. Aina välillä ihmetyttää, mikä ihmisiä pidättelee elämästä, niin kuin he haluaisivat? Miksi niin moni vain tyytyy asioihin ja elämään jonkun toisen toiveiden mukaan? Tai vatvomaan, kun jokin asia on pielessä – uskaltamatta ottaa asiaa koskaan puheeksi?

 

Miksi on – mukamas – niin pelottavaa näyttää omat tunteensa ja myöntää samalla olevansa myös herkkä ja haavoittuvainen? Nämä asiat kun koskettavat meitä kaikkia.

 

Mitä pahaa on siinä, että kaikki ei aina onnistu ja että välillä mokaamme? Egomme saa ehkä kolhun, jota emme itse siedä – mutta muut eivät asiaa edes huomaa. Heille on loppujen lopuksi kuitenkin tärkeämpää miettiä omaa napaansa ja mitä söisi seuraavaksi.

 

Ja meillekin on tärkeää (sen sijaan että ajattelisimme, mitä muut meistä ajattelevat) miettiä itseämme ja itsemme rakastamista. Englanniksi self love taipuu jotenkin paremmin ja armollisemmin kuin suomen ilmaisu itserakkaus, jonka tyypillisesti ymmärrämme aina omahyväisyytenä ja itseriittoisuutena.

 

 

Vapaus on onnea

 

Oman onnensa tähden täytyy myös tykätä itsestään. Komppaan näissä asioissa antiikin viisaita: Onnen salaisuus on vapaus, ja vapauden salaisuus on rohkeus, sanoo antiikin ajattelija Thukydides.

 

Meillä suurimmalla osalla on kuitenkin vapaus, mahdollisuus ja oikeus elää itsemme näköistä elämää. Joskus täytyy vähän kuitenkin rohkaista itseään tai sysätä jotain toista oikeaan suuntaan – vähän syvempään veteen, jotta oppisi paremmin uimaan!

 

Haastankin sinut kysymään itseltäsi, mitä tekisit, jos et olisi epävarma?

 

”Sä oot sen verran rohkea ja hullu, että sun jutuista on aina kiva kuulla”, aamupalaseurani totesi vielä myöhemmin. Niinpä. Luova hulluus on yleensä ihan hyvästä ja asioiden turha pelkääminen on lopulta aika turhaa. Kaikkihan me haluamme vanhainkodissa olla mieluummin niitä, jotka kertovat, kuin niitä, jotka kuuntelevat miettien hiljaa mielessään, mitä jäi tekemättä.

 

 

Vastaa